Kuinka ollakkaan edellisestä blogipäivityksestä on taas vierähtänyt puolitoista kuukautta. Laiskuuden lisäksi toinen merkittävä tekijä on se, ettei mitään pätevää uutta näytettävää ole oikein ilmaantunut. Tällä taas ei laiskuuden kanssa ole juuri mitään tekemistä.
Edellisen merkinnän maalauksen valmiiksi saatuani aloitin melkein saman tien työstämään uutta, vaihteeksi vähän isompaa pohjaa (170x170 cm). Ajatuksena oli että helmikuun aikana siihen rakentuisi hyvä maalaus. Tavoite osoittautui sitten lopulta vähän liian kunnianhimoiseksi. Tuota samaista pohjaa tuli hinkattua viitisen viikkoa ja edelleen on epävarmaa uskaltaako vieläkään onnistuneesta maalauksesta puhua. No opettavainen työ joka tapauksessa ja ainakin jotenkin objektiivisesti, ulkoapäin tarkasteltuna mielenkiintoinen prosessi, vaikka viimeiset pari viikkoa työskentely itsessään olikin lievästi sanottuna puuduttavaa. Sellainen kannustava ajatus tuli toisaalta mieleen, että jos jaksaa pari viikkoa hermostumatta hioa maalausta joka ei enää itselle teoksena tuota minkäänlaisia kiksejä eikä sen puoleen sen työstämisestä saa irti minkäänlaista iloa, saattaa päästä jollekin sellaiselle alueelle, jossa saa tarpoa aika rauhassa. Hiukan kuin vuorikiipeilijä. Tosin vuorikiipeilijä voi olla varma että ylös päästyä avautuvat hienot maisemat ja voittajafiilis, maalarilla ei ole mitään takeita siitä. että maalausprosessin lopussa odottaisi mitään palkintoa. Vaikka aina voikin lohduttautua sillä, että kaikki tehty työ vie eteenpäin.
Tässä pari piirustusta kuitenkin. Lyijykynä A4
Edit: Jotekin negatiivinen sävy tahattomasti ja vailla totuuspohjaa lipsahti edelliseen. Nimittäin kaikesta huolimatta työ kuitenkin maittaa verraten hyvin, elämä etenee huolettomasti ja kevätaurinko paistelee.
